Hyvää energiaa

Blackorblue

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen kombo persoonan piirteitä, taipumuksia, perittyä ominaisuuksia, historiaa ja sillä hetkellä käytössä olevia voimavaroja.

Ne luovat meidän energiamme, joka vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa jopa voimakkaammin kuin sanat. Energia ilmenee eri ihmisissä eri tavoin. Toisten vahvuus on ajatusenergiassa, toisten fyysisessä energiassa. Lisäksi energia voi suuntautua sisään tai ulospäin.

Näyttelijä ja terapeutti Kari Ketonen totesi aikanaan jossain haastattelussa, että jokaisella meistä on jokin ominaisuus, joka on vahvin piirteemme. Tuo piirre väärin käytettynä aiheuttaa meille jatkuvasti ongelmia, mutta sama piirre voi olla meidän menestystekijämme, mikäli sen tuottama energia suunnataan oikein.

Pidän tuosta ajatuksesta. Ajattelepa vaikka ihmistä, jonka vahvuus on kriittisyys. Tällainen ihminen pahimmillaan aiheuttaa itselle jatkuvasti ristiriitatilanteita ja hajottaa ryhmien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Oikein suunnattuna tämä ominaisuus sen sijaan parhaimmillaan estää tämän ihmisen ja hänen yhteisöjensä ajautumista väärien valintojen pariin tai jopa kriisiin!

On siis mahdollista käyttää oma vahvin energiansa joko negatiivisella tai positiivisella tavalla. Negatiivinen energia luonnollisesti tuhoaa ja positiivinen rakentaa tai luo uutta.

Tuhoava energia voi verhoitua myös positiivisiin asioihin. Hyvä esimerkki on tyyppi, joka touhottaa menemään muiden hyväksi, mutta ei koe saavansa riittävästi kiitosta tai kokee, että muut eivät ymmärrä, mitä hän muiden eteen tekee. Se ihana, avulias ja uhrautuva ihminen, jolle auttaminen ei tuo iloa tai joka väsyy auttamiseen, ei toimi positiivisesta energiasta käsin. Alunperin  kyse voi olla toki vilpittömästä tahdosta auttaa, mutta energia on tässä tapauksessa silti suuntautunut väärin. Pahimmillaan auttaja syyllistää autettua kiittämättömyydestä ja tämä on negatiivisen energian käyttöä.

Positiivisen energian käyttö vastaavassa tilanteessa on sitä, että annat muille, koska sinulla on siihen mahdollisuus. Se ei ole sinulta pois, etkä tee sitä saavuttaaksesi jotain.

Tunnistat energiasi laadun siitä, minkälaisen olon se itsellesi jättää. Yhdenkään ihmisen ei itsensä kannalta kannattaisi käyttää negatiivista energiaa. Vaikka vihan suuntaakin toimintaan tai vaikkapa niihin vihamiehiin, jättääkö se jälkeen itsellesi aidosti hyvää oloa?

Energian laadulla on valtava vaikutus omaan hyvinvointiin ja terveyteen. Oletko koskaan ajatellut, miten käytät energiaasi ja vahvinta ominaisuuttasi?

Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?

Milloin viimeksi kuulit titityyn?

 

communicareLainaukset Su 15.3.2015 Etlari/NÄKÖKULMA/Minttu Manninen

”Katukuvassa on tyypillistä että yksittäin vaeltavat kansalaiset tuijottavat tiiviisti maahan…”

Suomalainen mentaliteetti on viime vuosina puhuttanut kovasti. Sosiaalinen rajoittuneisuutemme korostuu näin SoMe:n aikakautena. Älylaitteet antavat meille kollektiivisesti hyväksytyn alibin kääntyä sisäänpäin julkisissa tiloissa.

Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen kahviloissa, hississä, julkisissa kulkuvälineissä ja bussibysäkeillä, huomaa, että meillä on tiivis suhde älylaitteeseemme. Se ottaa ylivallan jopa erilaisissa tilaisuuksissa. Se on elämämme Master.

”Todellisuus on siellä, minne valokuva tuosta hetkestä laitetaan. Ystäväni kertoi häistä, joissa kymmenen hengen seurue istui täysin hiljaa näpyttelemässä puhelimiaan koko illan. Sosiaalinen media oli kuitenkin täynnä valokuvia, joissa seurueella näytti olevan hurjan hauskaa. ”

Ehditkö havaita, aistia, rekisteröidä, oivaltaa?

Kuvapostaukset, tykkäykset, peukutukset ja SoMe:ssa käytävät keskusteluketjujen rönsyilevät sivupolut sekoittuvat muihin aistihavaintoihimme. Elämämme supistuu, kun jätämme väliin tilaisuuden tehdä havaintoja ympäristöstämme. Jokainen luppohetki täytetään nykyisin älylaitteilla.

Miltä kuulostaa, kun kevään ensimmäiset talitintit huutavat kuorossa ”Titityy”? Miltä näyttää, kun aamuaurinko nousee usvan läpi ja usvassa ihmiset kiitävät töihin? Miltä kuulostaa bussipysäkillä ohiajavien autojen äänet ja taustalla koliseva juna? Miltä näyttää, kun rakastavaiset kohtaavat kahvilassa tai eläkeläinen ylittää tietä? Näetkö enää sitä, kun ihmiset kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa ja kuuluu se kuuluisa *klick* kemioiden kohdatessa ?

Teknologia, joka vapauttaisi arkeemme aikaa kanssakäymiseen läheistemme kanssa, on kääntymässä meitä vastaan. Kuinkahan etäälle meidän täytyy joutua aidoista kohtaamisista, jotta havahdumme elävämme kuplassa? Olemme kuin alkoholisti, joka ei kykene valitsemaan tervettä vaihtoehtoa ja jota ohjaa riippuvuus ja ulkoiset tekijät.

Havahduin ongelmaan tavattuani pitkästä aikaa ystävän, joka oli jo pidemmän aikaa valitellut, kun minulla ei vakavasti sairaan lapsen äitinä ollut aikaa ja energiaa kohdata kasvotusten. Saimme varattua kalentereista yhteistä aikaa ja tapasimme kahvilassa. Oli mukavaa istahtaa pitkästä aikaa nokatusten ja odotin mielenkiinnolla kuulumisten vaihtoa, sillä olin itsekin kaivannut hänen seuraansa. Kun olin istunut reilut puolisen tuntia pöydässä odotellen kännykkäänsä räpläävän ystävän huomiota hänen hoidellessa ”tärkeämpiä” asioita, nousin ja lähdin. En arvosta varastamista ja tämä oli aika- ja tunnevarkaus. Ystäväni ei ymmärtänyt reaktiotani. Ikävä kyllä, hän on entinen ystävä.

Olen itsekin addiktoitunut erilaisiin SoMe-kanaviin. Työn puitteissa elän niitä joka päivä ja niistä on tullut osa normaalia arkea. Erilaisissa SoMe-seminaareissa ja -tapahtumissa on tavallista ja sallittua kuunnella samaan aikaan puheita ja jakaa niitä SoMe:en, sekä osallistua samaan aikaan tapahtuvaan keskusteluun esimerkiksi Twitterissä. Se on osa tuota maailmankaikkeutta. Ja ihan OK. On kuitenkin myös tilaisuuksia, joihin älylaitteiden räplääminen ei sovi. On epäkohteliasta keskittyä kännykkään esimerkiksi teatterissa tai konsertissa. Kulttuurielämysten anti jää itseltäkin saamatta, mikäli ei ota sitä vastaan ilman häiriötekijöitä.

Olin taannoin koulutuksessa, jonka alussa erikseen ohjeistettiin ja suoraan kiellettiin kännykän käyttö. Pidin sitä hyvänä, vaikka ensin hätkähdinkin 1990-lukuista asennetta. Eipä tullut itselle houkutusta päivitellä Twitteriä kesken tärkeän opetuksen ja muidenkin huomio oli koko tiiviin päivän itse asiassa! Koulutus oli hyvin intensiivinen ja tieto meni perille asti. Pyrin muutenkin aktiivisesti pitämään ajoittain ”SoMe-paastoa”, koska se yksinkertaisesti tekee hyvää hermostolle ja havainnointikyvylle.

Olen alkanut tosissani miettimään, että mitähän ihmiset oikein ajattelevat kun he juttelevat toisten kanssa ja samaan aikaan selaavat älylaitteitaan? Itselle ainakin tulee hölmö fiilis, kun puhun ja kuuntelijan huomio on osittain kännykässään/tietokoneellaan. Olenko niin huono puhumaan, olenko niin ”ihan yks ja sama”, onko juttuni niin tylsiä, whaaat?

Jatkossakin alan poistumaan tällaisista tilanteista. Se ei ole yhtään sen epäkohteliaampaa kuin toisen ignooraus edellä mainitulla tavalla. Miten sinä koet asian?

Someuupumus

267

Työni siirtyi sosiaaliseen mediaan lähes kolme vuotta sitten. Olin ollut toki jo sitä ennen aktiivinen verkossa ja somessa, mutta erittäin nirso sen suhteen.

En ole nähnyt, enkä edelleenkään näe, mitään järkeä hypätä jokaiseen sosiaalisen median kanavaan ihan vain siksi, että ”pitäisi” tai koska kaikki muutkin. Ryhmäpaniikki tai ryhmäinnostus ei saa minua liikkeelle. Ihan kaikkea ei ihan oikeasti ole pakko maistella!

Työn vuoksi toki seuraan uusien kanavien syntymistä ja etenkin Twitter on imaissut minut mukaansa. Muutaman vuoden suorastaan hengitin sitä. Päivät työtä siellä ja illat tutustumista siihen ja sen ihmisiin. En kokenut, että se vie minulta energiaa, päinvastoin se energisoi, opetti ja tuotti päivittäin uusia oivalluksia.

Twitter on tarjonnut minulle ihanaa vaihtelua normikaavoihini, koska se mahdollistaa sisäänpääsyn vieraisiinkin kahvipöytäkeskusteluihin. Rakastan sitä avoimuutta, jota Twitter ainakin näennäisesti tarjoilee. Missä muualla pääsisin kurkistamaan vaikkapa  yritysten johtoportaan kiinnostuksen kohteisiin ja keskusteluaiheisiin?

Kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, että vietän somessa enemmän aikaa kuin olisi hyvinvoinnin kannalta suotavaa, aloin ottamaan säännöllisesti somettomia päiviä. Niillä on suuri merkitys jaksamisen ja kirkkaasti näkemisen suhteen. Pyrin välttämään kuplan sisälle joutumista muutenkin. Haluan myös välttää ajatusten jumittumista helppoon uomaan.

Mikään asia ei saa viedä elämässä niin suurta tilaa, että sitä ei jää muille tärkeille ja hyvinvointia lisääville asioille. Siinä hetkessä, jolloin jokin asia ottaa enemmän kuin antaa, ollaan uupumuksen portailla.

No, mikä nyt sitten on alkanut kiikastamaan? Yleinen negatiivisuus ja tahallinen vänkääminen on astunut myös Twitteriin, en halua altistaa itseäni sellaiselle. Pelottelu, uhkakuvien luominen ja informaatiovaikuttaminen on tänään osa jokaista sosiaalisen median kanavaa. Facebook tulee toisella tavalla iholle ja sieltä olenkin pysytellyt pääsääntöisesti poissa.

Lisäksi minua ärsyttää se, että eri kanavista on tullut tietoisen pätemisen ja ennen kaikkea systemaattisen henkilöbrändin rakentamisen välineitä. Toki ne ovat välineitä siihen ihan luonnostaan, ja se on ihan ok, mutta aina kun elämässä ei jätetä enää serendipiteetille tilaa, menetetään sen herkullinen potentiaali. Tämä on vähentänyt mielestäni Twitterissä käytävien innostavien keskusteluiden määrää ja se on iso sääli.

Kaiken negatiivisen vastapainoksi olen halunnut pitää kiinni kaikesta siitä kauniista ja hyvästä, jota somekanavat tarjoavat. Siispä surffaan sinnikkäästi kanavasta toiseen ja etsin kiivaasti niitä sykähdyttäviä, innostavia ja oivalluksia herättäviä juttuja. Ehkä kyse on myös pahasti riippuvaisen ihmisen ongelmasta: entinen määrä ei enää riitä aiheuttamaan onnen tunnetta? Samalla joudun käyttämään energiaani negatiivisuuden vastustamiseen ja noidankehä onkin valmis.

Ilta hurahti toisensa perään ja käteen jäi vain turhautuminen ja väsymys. Oli aika ottaa some-etäisyyttä.

Miten sinä vältyt someuupumiselta tai hoidat sitä?

Motivaation lähteillä

pirunkuru

Pohdin edellisessä kirjoituksessani kunnianhimoa ja sen puutetta. Miten kunnianhimon saisi valjastettua tavoitteiden saavuttamiseen?

Tavoitteiden saavuttamisessa auttaa, että toiminnan takana oleva motivaatio kumpuaa oikeasta lähteestä ja että osaa valjastaa tahdonvoimansa palvelemaan omia tarpeitaan. Frank Martelan vinkkejä tahdonvoiman valjastamisesta omaan käyttöön tässä kirjoituksessani.

Motivaatiota on tutkittu paljon. Klassiset teoriat pohjautuvat pitkälti fyysisiin tarpeisiin, samoin esimerkiksi Maslowin tarveteoria. Moderni ihminen pääsääntöisesti ei koe puutetta fyysisissä tarpeissa, joten mikä motivoi nykyihmistä? Tähän löytyy teoria esimerkiksi Edward Deciltä ja Richard Ryanilta. He jaottelevat eri motivaation tasot seuraavasti:

  • Amotivaatio – Motivaation puute estää luonnollisesti lainkaan toimimasta.
  • Ulkoinen motivaatio – Ulkoisen motivaation varassa toimiva suorittaa rutiininomaisesti. Ulkoinen motivaation varassa toimiminen ei ole kovin kestävää. Tutkimusten mukaan esimerkiksi jos tehtävä vaatii  luovuutta tai mielikuvitusta, ulkoinen palkitseminen jopa heikentää suoritusta ja vähentää motivaatiota.
  • Sisäistetty motivaatio  – Sisäistetyn motivaation varassa toimiva kokee, että ”näin vain pitää tehdä”. Syyt voivat olla sisäisiä tai ulkoisia, mutta itse toiminta ei innosta. Toimintaa ohjaa syyllisyyden tunne.
  • Samaistettu motivaatio/ Integroitu motivaatio – Samaistettu motivaatio on jo melko kestävää, koska toiminnasta on tullut osa identiteettiä. Olipa kyse sitten urheilusta, musiikin harjoittamisesta tai opiskelusta, ihminen samaistuu rooliin, joka liittyy toimintaan. Kun motivaatio integroituu vielä lähemmäksi persoonaa ja persoonallisia tarpeita, ollaan hyvin lähellä Sisäistä Motivaatiota.
  • Sisäinen motivaatio – Sisäinen motivaatio johtaa toimintaan tekemisen itsensä vuoksi, ei niinkään tekemisen seurauksien vuoksi. Sisäisen motivaation ohjaamana ihminen on tehokkaimmillaan, tyytyväisimmillään ja terveimmillään, sekä saavuttaa tavoitteensa.

Eri motivaation tasot eroavat toisistaan siinä, kuinka paljon ihminen kokee voivansa määrätä toiminnasta. Toiminnan kontrollin siirtyminen ulkoa itselle siirtää motivaatiota ulkoisesta sisäiseksi. Motivaatio voidaan nähdä siis jatkumona, jonka painopiste vaihtelee täydellisestä haluttomuudesta passiivisen myöntymisen kautta henkilökohtaiseen ja täysin sisäiseen toiminnan ohjaamiseen.

Decin ja Ryanin Itseohjautuvuusteorian mukaan sisäinen motivaatio on mahdollista, kun seuraavat tarpeet täyttyvät:

  • kyvykkyys – tunne siitä, että pystyy
  • autonomia – tunne siitä, että ohjat on omissa käsissä
  • yhteenkuuluvuus – tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja tekee hyvää muiden eteen

Motivaation määrää tärkeämpää on siis motivaation laatu.  Motivoituneeseen toimintaan liittyy tunne siitä, että asia koskettaa itseä ja voi vaikuttaa asioihin. Mitä enemmän yllä olevat kolme itsemääräämisteoriaan liitettyä tarvetta liittyvät tavoitteen saavuttamiseen, sitä enemmän motivaatio on sisäistä motivaatiota. Omaa motivaatiota voi kehittää!

  1. Ryhdy tavoitteesi projektipäälliköksi; ota vastuu, päätä itse!
  2. Konkretisoi itsellesi miksi teet mitä teet; toiminnalla on oltava syvempi merkitys, muuten se muuttuu merkityksettömäksi puuhailuksi. Selvitä itsellesi mitä, miksi ja miten.
  3. Innostu ja kehity; lähde liikkeelle asioista, jotka osaat ja hallitset ja tavoittele sopivan haastavia asioita. Mittaa edistymistä. Iloitse saavutuksista. Pyri seuraavalle tasolle.
  4. Etsi ryhmä, jonka kanssa voit jakaa kokemuksia ja ajatuksia. Tämä vahvistaa motivaatiota ja auttaa pitämään sitä yllä.

Sinä olet tähti – kunnianhimosta

frankfurt 035-2Olen pohtinut viimeaikoina tavattoman paljon ilmiötä nimeltä kunnianhimo.

Olen väittänyt, että minulla ei ole kunnianhimoa. Hämmästyn, kun ystävät ja tuttavat ovat asiasta toista mieltä. Kunnianhimo kalskahtaa korviini enemmän negatiiviselta kuin positiiviselta piirteeltä. En suunnittele urapolkua, eikä statuksella ole minulle juuri merkitystä. Minulla ei ole tarvetta saavuttaa ulkoapäin annettuja tavoitteita tai voittaa muita kilpailussa. En kaipaa menestystä, jonka saavuttamisen tavoitteleminen kaventaa elämää. Tittelit… mihin niitä tarvitaan?

Mitä se kunnianhimo lopulta onkaan? Vaikka väitän, etten ole kunnianhimoinen, parhaimmillani teen työtä hyvin intohimoisesti, motivoituneena ja innostuneena. Minulle on riittänyt tekemisen ilo ja oman työn vaikutusten näkeminen. Flow on äärettömän palkitseva tila! Olen päättäväinen, sisukas ja ajan asiaani päämäärätietoisesti eteenpäin. Nämä ovat kai kunnianhimoon liitettyjä piirteitä.

Pyrin viemään asiat loppuun asti, kehittämään itseäni ja olemaan samalla hyödyksi muillekin kuin itselleni. Parhaimmat kiksit saan sitä, kun saan lykättyä jotakuta toista vähän eteenpäin tai ujutettua ratkaisun avaimet toisten käteen! Saan voimaa siitä, kun voin innostaa muita onnistumaan. Minun ei tarvitse olla tähti, haluan auttaa muita loistamaan yhteisellä taivaallamme.

Olosuhteet – syy vai seuraus? Voi olla että kunnianhimo johtaisi toimintaani, mikäli lukioaikaiset haaveeni olisivat muuttuneet tavoitteiksi ja olisin päässyt ”rakentamaan uraa”. Olenhan pohjimmiltani perfektionisti ja suorittaja. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olen ollut töissäkin välillä olosuhteiden pakosta jopa alisuoriutuja.

Lapsena ja nuorena minua toisaalta lannistettiin, mutta toisaalta taiteelliset lahjani huomattiin laajalti. Nuoruuden paikkakunnalla vaikuttaneet opot olivat aika pihalla asioista, eivätkä he osanneet ohjata minua hatarien ammatillisten unelmieni suuntaan. Taide, se ei ole työtä!

Jätin pitkän matematiikan lukiossa kesken ja arkkitehtiopinnot oli opettajan ja opon mielestä sitten ”sillä taputeltu”. Opo nauroi, kun kerroin että haluaisin sekä kirjoittaa kirjoja että suunnitella kirjojen ja levyjen kansia. Halusin myös suunnitella mainosmateriaalia ja ennen kaikkea tuotteiden pakkauksia, mutta kukaan ei kuulemma elättänyt itseään moisella. Harrastus ei ole työ. Ehkä 80-90 -lukujen vaihteessa näin olikin.

Ammatinvalintapsykologit ovat olleet kanssani ihmeissään, sillä testien mukaan minulle sopivimmat ammatit ovat — Ta Daa — arkkitehti, koneinsinööri ja toimittaja, mutta haastattelun ja kouluarvosanojeni mukaan he luokittelivat minut toisin. Olen käynyt testeissä 18, 25 ja 30 vuotiaana ja aina sama ilmiö.

Kauppaopiston jälkeen jäin yhä miettimään suuntaani ja pian sen jälkeen ensimmäisen lapsen saatuani alkoi elämässä ikävien tapahtumien sarja, joka riepotteli seuraavat 20 vuotta opettaen lähinnä selviytymistaitoja. Ei siinä ollut jatko-opinnoille juuri saumaa ja työelämässä  tyydyin ”väliaikaisratkaisuihin”. Väliaikaisuus hieman venähti olosuhteiden pakosta, mutta sain siinä samalla aivan mahtavia kokemuksia työelämästä! Ja elämänkokemuksen myötä oivalsin, että elämä tapahtuu nyt riippumatta maineesta ja kunniasta ja se on valtavan arvokasta itsessään.

Kun ei tartu tilaisuuteen on luuseri? Olen jättänyt tarttumatta tarjottimella eteeni kannettuihin mahdollisuuksiin. Olen useita kertoja kirkkaasti nähnyt, milloin tilaisuus koittaa ja tähdet ovat puolellani, mutta en ole halunnut lähteä rynnimään muiden edelle. Kilpailuvietti puuttuu. Rohkeuden puutteeseen se ei ole aina jäänyt, en vain ole kokenut uraputkielämää riittävän kiinnostavaksi ja motivoivaksi.

En tarttunut minulle tarjottuun mahdollisuuteen jatkaa hyvin pyörivän ja valmiin keramiikkabisneksen toimintaa. En lähtenyt tekemään sisustussuunnitelmia tai korttisarjaa, vaikka tilaisuus olisi ollut tarjolla. En hyödyntänyt erään taiteilijan minulle tarjoamaa ilmaista taideopetusta. En lyöttäytynyt innovatiivisen yrittäjän muusaksi, vaikka kutsu kävi ja näin jo silloin, että se idea kantaa pitkälle. En lähtenyt rakentamaan orastavia ideoitani lifestyle-blogin suhteen, vaikka olisin voinut olla ensimmäisten joukossa ja vaistosin, että siitä voisi tulla kova juttu. Siitä tuli, mutta joidenkin muiden toteuttamana.

En oikeastaan kadu yhtäkään käyttämättä jättämääni tilaisuutta, mutta joskus mietin, mistä se on ollut eniten kiinni. Kunnianhimon puutteesta?

Mistä kunnianhimo rakentuu? Väittäisin äkkiseltään karkeasti, että:

  • päämäärästä, joka on riittävän kaukana
  • tahdosta saavuttaa se päämäärä
  • kyvystä valjastaa omat voimavarat päämääränsä saavuttamiseksi
  • määrätietoisesta omien voimavarojen ylittämisestä päämääränsä eteen
  • voitontahdosta
  • tarpeesta tehdä saavutus näkyväksi

Kannattaa hankkiutua kunnianhimoisten ihmisten vaikutuspiiriin! Minulla on ollut kunnia työskennellä useiden erittäin kunnianhimoisten ihmisten kanssa. Esimerkit auttavat näkemään kirkkaammin ja auttavat suuntaamaan omaa kulkua, sekä toivottavasti valjastamaan oman kunnianhimoni polttoaineeksi.

Olen ilolla ja jopa ylpeydellä vierestä seurannut uran rakentumista ja päämäärätietoista toimintaa sen edistämiseksi. Olen nähnyt myös kylmäverisiä kyynärpäätaktiikalla eteneviä norsuja lasikaupassa. Minusta on suorastaan mahtavaa nähdä, miten ihmiset pyrkivät eteenpäin ja lahjakkuudelle löytyy oma uomansa jossa eteenpäin menevä virta saa valtavan voiman suotuisissa olosuhteissa. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten toiset täysin sokaistuvat siitä, kun näkevät edessään avoimen väylän, joka kutsuu rynnimään eteenpäin vain omia päämääriä tavoitellen huomioimatta muiden tarpeita ja yhteistä päämäärää. Röyhkeys tekee kunnianhimosta tylyn.

Koskaan ei ole myöhäistä? Nyt mietin, joko olisi sopiva sauma lähteä opiskelemaan. Opiskelu aikuisiällä, töiden ja perhe-elämän ohella, vaatii kunnianhimoista asennetta. Edelleenkään ei ole mielessä täysin kirkasta tavoitetta, joten tässähän saattaa pian hurahtaa seuraavat 20 vuotta jatkona väliaikaisratkaisussa.

Miten ihmiset tietää, mitä he haluaisivat työkseen tehdä ja mitä opiskella? Ja ennen kaikkea mistä löytyy se kunnianhimo tavoitteen saavuttamiseksi?

Innostuksen empirismiä

frankfurt 184-1

Ryhdyin tutkimaan omaa innostustani palattuani töihin pitkältä sairaan lapsen hoitovapaalta.

Kynnys palata töihin oli aika korkealla, koska työn painopisteet olivat muuttuneet jo lähtiessäni ja olin kuullut organisaatiomuutoksen mukanaan tuomista muutoksista. Olin töissä puhelinasiakaspalvelussa, joka ei välttämättä ole niitä arvostetuimpia työtehtäviä. Lisäksi asiakaspalvelua ohjasivat tuohon aikaan sellaiset seikat ja tavoitteet, jotka olivat ristiriidassa sisäisten arvojeni kanssa.

Rakastan asiakaspalvelutyötä ja tykkään myös myynnistä. Hankalien asiakastilanteiden kääntäminen voitoksi on aina motivoinut minua. Niitähän työ puhelinaspassa pääosin tarjoaakin. Työhön puutunut ja sen raameihin tyytymätön minä oli intohimoisesti asioihin suhtautuvalle minulle vieras. Päätin lähestyä työtäni uudesta kulmasta ja katsoa löydänkö työssäni innostuksen. Tajusin, ettei esimies voi sitä minulle tarjota ja työn raamit eivät ole käsissäni.

Päätin tehdä itse työstäni maailman parhaan työn. Suljin silmäni yleiseltä asenteelta puhelinasiakaspalvelua kohtaan ja päätin keskittyä siihen faktaan, että se on yksi tärkeä kontaktipiste meidän yrityksessä. Olemmehan sentään tekemisissä meidän asiakkaidemme kanssa. Ilman asiakkaita meidän työllä ei ole merkitystä.

Asiakaskohtaamisessa päätin paneutua aina juuri sen asiakkaan asian hoitamiseen ja pyrin saamaan puhelun päättymään niin, että asiakas koki olevansa edes hieman sitoutuneempi meihin. Hyvä palaute asiakkailta ruokki innostusta lisää ja löysinkin pian työn imun. Moni kollega kyseli, että miten ihmeessä tein sen. En osannut tuolloin vielä selittää asiaa, mutta aloin tutkimaan sisäistä motivaatiota ja innostusta ja törmäsin mm. Frank Martelan kirjoituksiin.

Koska en ollut kuitenkaan huippumyyjä, koin kaikesta huolimatta jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Hyvät myyjät saivat kiitosta ja heidän työtään palkittiin näkyvästi. Heistä tuli mittareita ja vertailukohtia. En enää kuitenkaan halunnut hukata innostuksen tunnettani, vaan annoin sen johdattaa minua eteenpäin. Päätin hakeutua tehtäviin, joissa suoralla myynnillä on pienempi merkitys. Sisäinen asiakaspalvelu silloisessa myynnin tuessa toi mukanaan uudenlaista innostusta ja haastetta. Ja pian jo sainkin tehtäväkseni aloittaa B2B SoMe-aspan rakentamisen ja hoitamisen.

Nyt oltiin jo täsmälleen sisäisen kutsumuksen äärellä! Olen ollut aktiivinen sosiaalisessa mediassa niin pitkään, kun se on ollut olemassa. Lisäksi olen tutkinut ja tarkkaillut sen ilmiöitä. Asiakaskokemus on myös ollut aina sydäntäni lähellä, samoin markkinointiviestintä. Viestintä ja asiakaskommunikointi kirjallisessa muodossa ovat olleet minulle mieluisia asioita ja aika-ajoin mieluisa osa työtehtäviänikin. Nämä kaikki yhdistyivät nyt uudessa työssäni. Toisinaan jopa ajantaju katosi, eikä ylityötuntien kertyminen juuri rasittanut. Lähdin töistä ja tulin töihin onnellisena.

Työssäni kohtasivat siis kiinnostus ja osaaminen. Sain myös sekä toteuttaa itseäni, että ylittää itseni. Koin tekeväni merkityksellistä työtä, koska sain aidosti auttaa asiakkaita ja samalla tehdä yrityksemme arvoja näkyväksi. Työlläni ei ollut myöskään liian tiukkaan asetettuja rajoja, vaan sain rakentaa ne itse löyhästi määriteltyjen tavoitteiden ja ohjeistusten sisään.

Löysin elementit, jotka tekevät minun työstäni mielekästä ja minut työssäni onnelliseksi.

Kun tutustuin Martelan ja muiden Filosofian akatemialaisten, sekä Ryanin ja Decin kirjoituksiin totesin, että olin omakohtaisesti juuri todistanut itseohjautuvuusteorian ja innostuksen syntymisen taustatekijät todeksi.

***

Perehdyimme töissä pienellä porukalla työyhteisöinnostamiseen, sisäiseen motivaatioon ja innostukseen. Tämä teksti syntyi osana tuota projektiamme, mutta päätin julkaista tämän täällä, koska se istuu tänne kuin nenä päähän.