Positiivisuuden sudenkuoppa

143-002

(kuva ei liity tekstiin muuten, kuin kieroutuneen huumorintajuni osalta.
Kuva #Digitalisoidu, Lahti, Fellmannia 11/14 tapahtumasta)

 

Etlarissa 16.11.14 oli hyvä kolumni otsikolla ”Varo positiivista epidemiaa”. Se sai minut ajattelemaan ajatuksen tynkäni loppuun. Vaikka kolumni on jo menneiden talvien lumia, niin aihe tuntuu olevan pinnalla tänäkin syksynä ja päätin viimeistellä kesken jääneen tekstini loppuun. Oheiset lainaukset ovat tuosta kolumnista.

Olin havainnut, että kun puhuessani asenteen voimasta ja positiivisesta elämänasenteesta, sain heti ”hurlumhei-leiman” ja vastaväitteitä. Nyt on mediassakin alkanut nostaa päätään asenne ”Positiivisuus on perseestä”, ikään kuin positiivisuus itsessään olisi sudenkuoppa, jota pitää kaikin keinoin välttää.

Olen toki itsekin huomannut, että positiivisuuden nimiin kumartavat ihmiset sulkevat usein silmänsä tosiasioilta. Omasta mielestäni positiivisella asenteella ja realismilla ei ole mitään ristiriitaa.

”Todellisuuden kieltäminen positiivarihengessä tyhmentää. Inhottavia asioita on voitava kutsua niiden tympeillä nimillä, eikä kaunistella niitä ”voimauttaviksi haasteiksi”.

Olen sitä mieltä, että asenteella on merkitystä. Olen oppinut vaikeissa elämäntilanteissa uhkakuvien sijaan kääntämään katseeni mahdollisuuksiin. Huomaan kyllä kriittisenä ihmisenä edelleenkin kehittämiskohteet, mutta sen sijaan, että ajattelisin että hommassa ei ole järkeä/ei tule hyvää lopputulosta, ajattelen miten tilanne saadaan käännettyä oikeaan suuntaan. Jaksan myös vaikeiden hetkien yli paremmin, kun ajattelen, että huomenna voi olla toisin.

Positiivinen elämänasenne on hyve ja kantajansa hyvinvoinnin kannalta eduksi. On toki olemassa myös näennäistä ”positiivisuutta”, joka lähentelee väkivaltaa. Sen taakse voi piilottaa myös laiskuutta, vastuuttomuutta ja kyvyttömyyttä kohdata elämän realiteetteja. Siksi suhtaudun itsekin positiivisuuden mantroihin varauksella. Positiivisuus ilman empatiakykyä ei ole positiivisuutta.

”Tanskalainen kirjailija Marianne Eilenberger bloggasi Potitiken -lehdessä: ”Vaatimus nähdä kaikki elämän tarjoamat kriisit positiivisena on levinnyt epidemian lailla. Etenkin tietyillä segmenteillä naisilla näyttää olevan pakonomainen tarve ajatella positiivisesti, olla positiivinen ja toimia positiivisesti (mikä yleensä tarkoittaa samaa kuin kritiikittömästi). On olemassa horjumaton usko siihen, että voimme hallita kaikkea elämässämme, jos vain olemme positiivisia”

Samaa mantraa toistavat tietyt ”Life Coach” -suuntaukset. Vetovoiman laki usein tuodaan esille myös tässä valossa. Se on kuitenkin aika mustavalkoinen näkemys, koska kaikkea ei voi itse hallita. Ihmisiä ei myöskään saa syyllistää elämän eteen tuomista vaikeuksista. Mainittakoon nyt vaikka esimerkkinä tilanne, jossa lapsi sairastuu vakavasti. Olen sataprosenttisen varma, etten tilannut lapseni sairastumista.

”Sosiologi Rasmus Willig, tanskalainen hänkin, on myös puhunut, hän näkee positiivisen ajattelun eräänlaisena mentaalisen rasismin muotona, joka johtaa itsesensuuriin, koska kriittiset äänet leimataan negatiiviseksi vastarannankiiskeydeksi. Tällaisen tyypittelyn juuret ovat amerikkalaisessa uskonnollisessa äärioikeistossa: ”Tyydy asioiden tilaan, ajattele kaikesta positiivisesti, älä arvostele tai kyseenalaista”.

Etlarin kolumnisti tiivistää tähän liittyvän kääntöpuolen loistavasti:

”Postitiivisuus vailla myötätuntoa ei ole mitään muuta kuin positiivis-elitistinen asennevamma. Se on omalla kieroutuneella tavallaan negatiivisuuden ydintä: se, että nostaa haloon räjäyttämisen arvoisesta saastasta on taantumuksellista, Willigin maintsemaa vastarannankiiskeyttä.”

”Kirjailija EIlenbergin sanoin: ”Jos meille sanotaan, että ajattele positiivisesti, saamme syyllisyydentunteita ja meistä tulee entistäkin onnettomampia. Jos kerromme ihmisille, joiden maaima romahtaa heidän ympärillään, että heidän on ajateltava positiivisesti, olemme sadisteja, jotka syyllistävät uhrinsa.

Totta joka sana.

Ei silti pidä leimata positiivisuutta väkivallaksi ja kieltää positiivisuuden voimaa. Positiivisuus on tärkeää, se on yhtä lailla elinehto kuin kyky ajatella kriittisestikin. Mikä tahansa asia astalon asemassa on väärin.

Mutta hei haloo nyt ihmiset, positiivisuus itsessään ei ole ase tai tyhmyyttä!

Energia varas(to)

kakka

Energia ei ole aina aktiivista toimintaa, se on myös tunnetila, joka välittyy ihmiseltä toiselle. Jostain syystä suomalaisessa kulttuurissa negatiivinen energia on ”normi” ja helpommin tarttuvaa kuin positiivinen energia. Se näkyy myös työelämässä.

”Meillä sallitaan hirveän helposti se, että joku syö ryhmän energiaa kerrasta toiseen”

Kuten edellisessä kirjoituksessa tuli todettua, ihmisen vahvin energia on oikein suunnattuna hänen voimavaransa, väärin suunnattuna se on tuhovoima.

Pysähdy oikeasti miettimään, minkälaista energiaa ympärillesi kylvät. Koska sillä, miten käytät energiaasi on valtava merkitys hyvinvoinnille – niin omalle kuin muidenkin.

En tarkoita, että työpaikoilla pitäisi alkaa ylläpitämään keinotekoista nami-nami-positiivisuutta. Itseasiassa se on myös negatiivisen energian kylvämistä. Ei tunteita pidä työpaikoilta eristää. Jos elämässä on surua tai työkaveri kohtelee epäreilusti, sen saa tuoda esille. Suuttumuksen ilmaiseminen ei ole negatiivista energiaa. Sen tietoinen ruokkiminen sen sijaan on.

 

Mistä tunnistaa negatiivisen energian?

Kun kohtaamiset ja keskustelut jättävät raskaan, epämääräisen olotilan, on kyse negatiivisesta energiasta. Niitä kohtaamisia haluaa välttää, mutta ikävän tunneilmaston vastustaminen syö hyvää energiaa yhtä lailla. Koet ehkä myös houkutusta liittoutua negatiiviseen energiaan, koska muuten olet vastapuolella. Sinusta tuntuu väärältä olla oma itsesi tai tuoda julki ajatuksiasi, ilman, että edes osaat eritellä syytä. Se on myös jatkuvaa valitusta ilman, että tarjotaan rakentavia ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi.

”Se on kuin sähkövaraus, se siirtyy ihmisestä toiseen ja sähköistää tunnelman, jättää huonon hapen.”

Väsyneenä, kiireessä ja stressaantuneena helposti kompastuu negatiivisuuteen. Hyväksy se. Näin me vain toimimme. Hyvä, että meillä on varaventtiilimme. Negatiiviseen energiaan ei pidä jäädä kiinni. Eikä sitä saa jatkuvasti valuttaa muiden niskaan, ei edes töissä. Oikea paikka sen käsittelyyn on silloin vaikkapa työpsykologin vastaanotto. Onko kyse siis mielenterveysasiasta? ON, jos päivästä toiseen pitää piehtaroida negatiivisissa fiiliksissä.

 

Miten suojautua energiarosvoilta?

Kannattaa parhaan mukaan vältellä kanssakäymistä tällaisten ihmisten tai yhteisöjen kanssa. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Suojautuminen ei vaadi itsensä kovettamista. Eristäytyminen voi houkuttaa, mutta ei kannata, koska se vain ruokkii ilmiötä. Visualisoinnista ja meditaatiosta voi olla apua suojauksen rakentamisessa. Voi opetella ajattelemaan, ettei negatiivinen energia vaikuta minuun. Jatkuva ”suojautuminen” kuitenkin nielee energiaa ja voi lopulta johtaa uupumiseen.

Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen auttaa sietämään ajoittaista huonoa energiaa. Kun on nukkunut riittävästi, syönyt elimistölleen sopivaa ravintoa ja kohdannut riittävästi positiivisia ihmisiä ja nostattavia energioita, negatiivinen ihminen ei pysty tunkeutumaan niin helposti suojien läpi.

Itsetuntemuksen kehittämisen lisäksi vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä: miten tuoda ilmi tunneilmaston vaikutus, miten kohdata itsensä kanssa asynkroninen tunnetila,  miten ilmaista omaa tunnetilaa avoimesti ja aidosti jättämättä kuitenkaan jälkeensä negatiivista latausta.

Tärkeintä on ehkä oivaltaa, että kukaan ei voi tartuttaa omaa fiilistään sinuun. Sinä joko imeydyt toisen energiaan tai et imeydy! Kun et imeydy muiden negatiivisiin energioihin, koet tilanteet eri tavalla.

Loputtomiin negatiivista energiaa ei pidä sietää, vaan sen vaikutus pitää tuoda esille.

 

Miten kohdata jatkuvasti negatiivista energiaa kylvävä ihminen?

Sillä, miten kohtaat toiset ihmiset, on suuri vaikutus ryhmän sisäiseen energiaan. Negatiivisella energialla negatiiviseen energiaan vastaaminen vain ruokkii sitä. Parasta on yrittää suhtautua mahdollisimman neutraalisti.

Erilaisuutta kannattaa kunnioittaa ja yrittää ymmärtää myös erilaista energiaa, persoonallisuustyyppejä ja toimintatapoja. Samoin kannattaa mahdollisimman neutraalisti tuoda julki oman persoonansa rakennetta ja sitä, miksi itse toimii tietyllä tavalla.

Työyhteisössä on esimiehen tehtävä johtaa myös energian kulkua. Tässä kohtaa on pakko jakaa nämä Sakke Pietilän vinkit hankalan ihmisen kohtaamiseen työelämässä:

  1. Älä usko kuulopuheita, kohtaa ennakkoluulottomasti. Kuuntele ihmistä avoimesti ja luo oma mielipiteesi. Kaikille ihmisille pitää antaa mahdollisuuksia.
  2. Kerro työyhteisön tavoitteet, pelisäännöt ja normit. Myös se, mitä hankalalta ihmiseltä odotetaan, mikä on hänen tehtävänsä ja roolinsa. Hyväksytä nämä asiat. Tämän jälkeen voit antaa palautetta, jos toiminta ei ole roolin mukaista. Kun yhteiset pelisäännöt, tavoitteet ja odotukset ovat selkeitä, niihin on helppo vedota.
  3. Huonoa käytöstä ei tarvitse sietää! Kukaan ei ole sen suurempi kuin joukkue, kaikki ovat osa sitä ja sitä varten. Hyvä työyhteisö ei kuitenkaan tapa yksilöllisyyttä ja luovuutta. Yksilö tekee jutut, mutta ilman muita jutut eivät toimi. Negatiivinen kehonkieli, vähättelevät ilmaisut, äänen sävy, juoruilu ja selkään puukotus tuhoavat joukkueen rakennetta. Sellaista ei pidä sallia.
  4. Luota ryhmän sisäiseen säätelyyn. Jos joukkueessa on selkeät pelisäännöt, sosiaalinen paine on eteenpäin vievä voima. Ihmisille pitää antaa mahdollisuuksia, mutta jos joku ei toimi yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan, siitä seuraa luonnollisesti sovitut sanktiot. Työkavereilla on oikeus vaatia tiukkojakin suorituksia tavoitteiden eteen. Vaatiminen on myös arvostamista! Jos joku ihminen imee vain energiaa, joutuu hän ulkokehälle, ja mahdollisesti kokonaan pois joukkueesta.
  5. Aina joukkueellakaan ei voi olla huippufiilis, mutta työt on tehtävä. Kavereita pitää tukea ja yrittää luoda toisia arvostava ilmapiiri selkään puukottamisen sijaan.

Hyvää energiaa

Blackorblue

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen kombo persoonan piirteitä, taipumuksia, perittyä ominaisuuksia, historiaa ja sillä hetkellä käytössä olevia voimavaroja.

Ne luovat meidän energiamme, joka vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa jopa voimakkaammin kuin sanat. Energia ilmenee eri ihmisissä eri tavoin. Toisten vahvuus on ajatusenergiassa, toisten fyysisessä energiassa. Lisäksi energia voi suuntautua sisään tai ulospäin.

Näyttelijä ja terapeutti Kari Ketonen totesi aikanaan jossain haastattelussa, että jokaisella meistä on jokin ominaisuus, joka on vahvin piirteemme. Tuo piirre väärin käytettynä aiheuttaa meille jatkuvasti ongelmia, mutta sama piirre voi olla meidän menestystekijämme, mikäli sen tuottama energia suunnataan oikein.

Pidän tuosta ajatuksesta. Ajattelepa vaikka ihmistä, jonka vahvuus on kriittisyys. Tällainen ihminen pahimmillaan aiheuttaa itselle jatkuvasti ristiriitatilanteita ja hajottaa ryhmien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Oikein suunnattuna tämä ominaisuus sen sijaan parhaimmillaan estää tämän ihmisen ja hänen yhteisöjensä ajautumista väärien valintojen pariin tai jopa kriisiin!

On siis mahdollista käyttää oma vahvin energiansa joko negatiivisella tai positiivisella tavalla. Negatiivinen energia luonnollisesti tuhoaa ja positiivinen rakentaa tai luo uutta.

Tuhoava energia voi verhoitua myös positiivisiin asioihin. Hyvä esimerkki on tyyppi, joka touhottaa menemään muiden hyväksi, mutta ei koe saavansa riittävästi kiitosta tai kokee, että muut eivät ymmärrä, mitä hän muiden eteen tekee. Se ihana, avulias ja uhrautuva ihminen, jolle auttaminen ei tuo iloa tai joka väsyy auttamiseen, ei toimi positiivisesta energiasta käsin. Alunperin  kyse voi olla toki vilpittömästä tahdosta auttaa, mutta energia on tässä tapauksessa silti suuntautunut väärin. Pahimmillaan auttaja syyllistää autettua kiittämättömyydestä ja tämä on negatiivisen energian käyttöä.

Positiivisen energian käyttö vastaavassa tilanteessa on sitä, että annat muille, koska sinulla on siihen mahdollisuus. Se ei ole sinulta pois, etkä tee sitä saavuttaaksesi jotain.

Tunnistat energiasi laadun siitä, minkälaisen olon se itsellesi jättää. Yhdenkään ihmisen ei itsensä kannalta kannattaisi käyttää negatiivista energiaa. Vaikka vihan suuntaakin toimintaan tai vaikkapa niihin vihamiehiin, jättääkö se jälkeen itsellesi aidosti hyvää oloa?

Energian laadulla on valtava vaikutus omaan hyvinvointiin ja terveyteen. Oletko koskaan ajatellut, miten käytät energiaasi ja vahvinta ominaisuuttasi?

Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?

Milloin viimeksi kuulit titityyn?

 

communicareLainaukset Su 15.3.2015 Etlari/NÄKÖKULMA/Minttu Manninen

”Katukuvassa on tyypillistä että yksittäin vaeltavat kansalaiset tuijottavat tiiviisti maahan…”

Suomalainen mentaliteetti on viime vuosina puhuttanut kovasti. Sosiaalinen rajoittuneisuutemme korostuu näin SoMe:n aikakautena. Älylaitteet antavat meille kollektiivisesti hyväksytyn alibin kääntyä sisäänpäin julkisissa tiloissa.

Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen kahviloissa, hississä, julkisissa kulkuvälineissä ja bussibysäkeillä, huomaa, että meillä on tiivis suhde älylaitteeseemme. Se ottaa ylivallan jopa erilaisissa tilaisuuksissa. Se on elämämme Master.

”Todellisuus on siellä, minne valokuva tuosta hetkestä laitetaan. Ystäväni kertoi häistä, joissa kymmenen hengen seurue istui täysin hiljaa näpyttelemässä puhelimiaan koko illan. Sosiaalinen media oli kuitenkin täynnä valokuvia, joissa seurueella näytti olevan hurjan hauskaa. ”

Ehditkö havaita, aistia, rekisteröidä, oivaltaa?

Kuvapostaukset, tykkäykset, peukutukset ja SoMe:ssa käytävät keskusteluketjujen rönsyilevät sivupolut sekoittuvat muihin aistihavaintoihimme. Elämämme supistuu, kun jätämme väliin tilaisuuden tehdä havaintoja ympäristöstämme. Jokainen luppohetki täytetään nykyisin älylaitteilla.

Miltä kuulostaa, kun kevään ensimmäiset talitintit huutavat kuorossa ”Titityy”? Miltä näyttää, kun aamuaurinko nousee usvan läpi ja usvassa ihmiset kiitävät töihin? Miltä kuulostaa bussipysäkillä ohiajavien autojen äänet ja taustalla koliseva juna? Miltä näyttää, kun rakastavaiset kohtaavat kahvilassa tai eläkeläinen ylittää tietä? Näetkö enää sitä, kun ihmiset kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa ja kuuluu se kuuluisa *klick* kemioiden kohdatessa ?

Teknologia, joka vapauttaisi arkeemme aikaa kanssakäymiseen läheistemme kanssa, on kääntymässä meitä vastaan. Kuinkahan etäälle meidän täytyy joutua aidoista kohtaamisista, jotta havahdumme elävämme kuplassa? Olemme kuin alkoholisti, joka ei kykene valitsemaan tervettä vaihtoehtoa ja jota ohjaa riippuvuus ja ulkoiset tekijät.

Havahduin ongelmaan tavattuani pitkästä aikaa ystävän, joka oli jo pidemmän aikaa valitellut, kun minulla ei vakavasti sairaan lapsen äitinä ollut aikaa ja energiaa kohdata kasvotusten. Saimme varattua kalentereista yhteistä aikaa ja tapasimme kahvilassa. Oli mukavaa istahtaa pitkästä aikaa nokatusten ja odotin mielenkiinnolla kuulumisten vaihtoa, sillä olin itsekin kaivannut hänen seuraansa. Kun olin istunut reilut puolisen tuntia pöydässä odotellen kännykkäänsä räpläävän ystävän huomiota hänen hoidellessa ”tärkeämpiä” asioita, nousin ja lähdin. En arvosta varastamista ja tämä oli aika- ja tunnevarkaus. Ystäväni ei ymmärtänyt reaktiotani. Ikävä kyllä, hän on entinen ystävä.

Olen itsekin addiktoitunut erilaisiin SoMe-kanaviin. Työn puitteissa elän niitä joka päivä ja niistä on tullut osa normaalia arkea. Erilaisissa SoMe-seminaareissa ja -tapahtumissa on tavallista ja sallittua kuunnella samaan aikaan puheita ja jakaa niitä SoMe:en, sekä osallistua samaan aikaan tapahtuvaan keskusteluun esimerkiksi Twitterissä. Se on osa tuota maailmankaikkeutta. Ja ihan OK. On kuitenkin myös tilaisuuksia, joihin älylaitteiden räplääminen ei sovi. On epäkohteliasta keskittyä kännykkään esimerkiksi teatterissa tai konsertissa. Kulttuurielämysten anti jää itseltäkin saamatta, mikäli ei ota sitä vastaan ilman häiriötekijöitä.

Olin taannoin koulutuksessa, jonka alussa erikseen ohjeistettiin ja suoraan kiellettiin kännykän käyttö. Pidin sitä hyvänä, vaikka ensin hätkähdinkin 1990-lukuista asennetta. Eipä tullut itselle houkutusta päivitellä Twitteriä kesken tärkeän opetuksen ja muidenkin huomio oli koko tiiviin päivän itse asiassa! Koulutus oli hyvin intensiivinen ja tieto meni perille asti. Pyrin muutenkin aktiivisesti pitämään ajoittain ”SoMe-paastoa”, koska se yksinkertaisesti tekee hyvää hermostolle ja havainnointikyvylle.

Olen alkanut tosissani miettimään, että mitähän ihmiset oikein ajattelevat kun he juttelevat toisten kanssa ja samaan aikaan selaavat älylaitteitaan? Itselle ainakin tulee hölmö fiilis, kun puhun ja kuuntelijan huomio on osittain kännykässään/tietokoneellaan. Olenko niin huono puhumaan, olenko niin ”ihan yks ja sama”, onko juttuni niin tylsiä, whaaat?

Jatkossakin alan poistumaan tällaisista tilanteista. Se ei ole yhtään sen epäkohteliaampaa kuin toisen ignooraus edellä mainitulla tavalla. Miten sinä koet asian?

Someuupumus

267

Työni siirtyi sosiaaliseen mediaan lähes kolme vuotta sitten. Olin ollut toki jo sitä ennen aktiivinen verkossa ja somessa, mutta erittäin nirso sen suhteen.

En ole nähnyt, enkä edelleenkään näe, mitään järkeä hypätä jokaiseen sosiaalisen median kanavaan ihan vain siksi, että ”pitäisi” tai koska kaikki muutkin. Ryhmäpaniikki tai ryhmäinnostus ei saa minua liikkeelle. Ihan kaikkea ei ihan oikeasti ole pakko maistella!

Työn vuoksi toki seuraan uusien kanavien syntymistä ja etenkin Twitter on imaissut minut mukaansa. Muutaman vuoden suorastaan hengitin sitä. Päivät työtä siellä ja illat tutustumista siihen ja sen ihmisiin. En kokenut, että se vie minulta energiaa, päinvastoin se energisoi, opetti ja tuotti päivittäin uusia oivalluksia.

Twitter on tarjonnut minulle ihanaa vaihtelua normikaavoihini, koska se mahdollistaa sisäänpääsyn vieraisiinkin kahvipöytäkeskusteluihin. Rakastan sitä avoimuutta, jota Twitter ainakin näennäisesti tarjoilee. Missä muualla pääsisin kurkistamaan vaikkapa  yritysten johtoportaan kiinnostuksen kohteisiin ja keskusteluaiheisiin?

Kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, että vietän somessa enemmän aikaa kuin olisi hyvinvoinnin kannalta suotavaa, aloin ottamaan säännöllisesti somettomia päiviä. Niillä on suuri merkitys jaksamisen ja kirkkaasti näkemisen suhteen. Pyrin välttämään kuplan sisälle joutumista muutenkin. Haluan myös välttää ajatusten jumittumista helppoon uomaan.

Mikään asia ei saa viedä elämässä niin suurta tilaa, että sitä ei jää muille tärkeille ja hyvinvointia lisääville asioille. Siinä hetkessä, jolloin jokin asia ottaa enemmän kuin antaa, ollaan uupumuksen portailla.

No, mikä nyt sitten on alkanut kiikastamaan? Yleinen negatiivisuus ja tahallinen vänkääminen on astunut myös Twitteriin, en halua altistaa itseäni sellaiselle. Pelottelu, uhkakuvien luominen ja informaatiovaikuttaminen on tänään osa jokaista sosiaalisen median kanavaa. Facebook tulee toisella tavalla iholle ja sieltä olenkin pysytellyt pääsääntöisesti poissa.

Lisäksi minua ärsyttää se, että eri kanavista on tullut tietoisen pätemisen ja ennen kaikkea systemaattisen henkilöbrändin rakentamisen välineitä. Toki ne ovat välineitä siihen ihan luonnostaan, ja se on ihan ok, mutta aina kun elämässä ei jätetä enää serendipiteetille tilaa, menetetään sen herkullinen potentiaali. Tämä on vähentänyt mielestäni Twitterissä käytävien innostavien keskusteluiden määrää ja se on iso sääli.

Kaiken negatiivisen vastapainoksi olen halunnut pitää kiinni kaikesta siitä kauniista ja hyvästä, jota somekanavat tarjoavat. Siispä surffaan sinnikkäästi kanavasta toiseen ja etsin kiivaasti niitä sykähdyttäviä, innostavia ja oivalluksia herättäviä juttuja. Ehkä kyse on myös pahasti riippuvaisen ihmisen ongelmasta: entinen määrä ei enää riitä aiheuttamaan onnen tunnetta? Samalla joudun käyttämään energiaani negatiivisuuden vastustamiseen ja noidankehä onkin valmis.

Ilta hurahti toisensa perään ja käteen jäi vain turhautuminen ja väsymys. Oli aika ottaa some-etäisyyttä.

Miten sinä vältyt someuupumiselta tai hoidat sitä?

Motivaation lähteillä

pirunkuru

Pohdin edellisessä kirjoituksessani kunnianhimoa ja sen puutetta. Miten kunnianhimon saisi valjastettua tavoitteiden saavuttamiseen?

Tavoitteiden saavuttamisessa auttaa, että toiminnan takana oleva motivaatio kumpuaa oikeasta lähteestä ja että osaa valjastaa tahdonvoimansa palvelemaan omia tarpeitaan. Frank Martelan vinkkejä tahdonvoiman valjastamisesta omaan käyttöön tässä kirjoituksessani.

Motivaatiota on tutkittu paljon. Klassiset teoriat pohjautuvat pitkälti fyysisiin tarpeisiin, samoin esimerkiksi Maslowin tarveteoria. Moderni ihminen pääsääntöisesti ei koe puutetta fyysisissä tarpeissa, joten mikä motivoi nykyihmistä? Tähän löytyy teoria esimerkiksi Edward Deciltä ja Richard Ryanilta. He jaottelevat eri motivaation tasot seuraavasti:

  • Amotivaatio – Motivaation puute estää luonnollisesti lainkaan toimimasta.
  • Ulkoinen motivaatio – Ulkoisen motivaation varassa toimiva suorittaa rutiininomaisesti. Ulkoinen motivaation varassa toimiminen ei ole kovin kestävää. Tutkimusten mukaan esimerkiksi jos tehtävä vaatii  luovuutta tai mielikuvitusta, ulkoinen palkitseminen jopa heikentää suoritusta ja vähentää motivaatiota.
  • Sisäistetty motivaatio  – Sisäistetyn motivaation varassa toimiva kokee, että ”näin vain pitää tehdä”. Syyt voivat olla sisäisiä tai ulkoisia, mutta itse toiminta ei innosta. Toimintaa ohjaa syyllisyyden tunne.
  • Samaistettu motivaatio/ Integroitu motivaatio – Samaistettu motivaatio on jo melko kestävää, koska toiminnasta on tullut osa identiteettiä. Olipa kyse sitten urheilusta, musiikin harjoittamisesta tai opiskelusta, ihminen samaistuu rooliin, joka liittyy toimintaan. Kun motivaatio integroituu vielä lähemmäksi persoonaa ja persoonallisia tarpeita, ollaan hyvin lähellä Sisäistä Motivaatiota.
  • Sisäinen motivaatio – Sisäinen motivaatio johtaa toimintaan tekemisen itsensä vuoksi, ei niinkään tekemisen seurauksien vuoksi. Sisäisen motivaation ohjaamana ihminen on tehokkaimmillaan, tyytyväisimmillään ja terveimmillään, sekä saavuttaa tavoitteensa.

Eri motivaation tasot eroavat toisistaan siinä, kuinka paljon ihminen kokee voivansa määrätä toiminnasta. Toiminnan kontrollin siirtyminen ulkoa itselle siirtää motivaatiota ulkoisesta sisäiseksi. Motivaatio voidaan nähdä siis jatkumona, jonka painopiste vaihtelee täydellisestä haluttomuudesta passiivisen myöntymisen kautta henkilökohtaiseen ja täysin sisäiseen toiminnan ohjaamiseen.

Decin ja Ryanin Itseohjautuvuusteorian mukaan sisäinen motivaatio on mahdollista, kun seuraavat tarpeet täyttyvät:

  • kyvykkyys – tunne siitä, että pystyy
  • autonomia – tunne siitä, että ohjat on omissa käsissä
  • yhteenkuuluvuus – tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja tekee hyvää muiden eteen

Motivaation määrää tärkeämpää on siis motivaation laatu.  Motivoituneeseen toimintaan liittyy tunne siitä, että asia koskettaa itseä ja voi vaikuttaa asioihin. Mitä enemmän yllä olevat kolme itsemääräämisteoriaan liitettyä tarvetta liittyvät tavoitteen saavuttamiseen, sitä enemmän motivaatio on sisäistä motivaatiota. Omaa motivaatiota voi kehittää!

  1. Ryhdy tavoitteesi projektipäälliköksi; ota vastuu, päätä itse!
  2. Konkretisoi itsellesi miksi teet mitä teet; toiminnalla on oltava syvempi merkitys, muuten se muuttuu merkityksettömäksi puuhailuksi. Selvitä itsellesi mitä, miksi ja miten.
  3. Innostu ja kehity; lähde liikkeelle asioista, jotka osaat ja hallitset ja tavoittele sopivan haastavia asioita. Mittaa edistymistä. Iloitse saavutuksista. Pyri seuraavalle tasolle.
  4. Etsi ryhmä, jonka kanssa voit jakaa kokemuksia ja ajatuksia. Tämä vahvistaa motivaatiota ja auttaa pitämään sitä yllä.

Sinä olet tähti – kunnianhimosta

frankfurt 035-2Olen pohtinut viimeaikoina tavattoman paljon ilmiötä nimeltä kunnianhimo.

Olen väittänyt, että minulla ei ole kunnianhimoa. Hämmästyn, kun ystävät ja tuttavat ovat asiasta toista mieltä. Kunnianhimo kalskahtaa korviini enemmän negatiiviselta kuin positiiviselta piirteeltä. En suunnittele urapolkua, eikä statuksella ole minulle juuri merkitystä. Minulla ei ole tarvetta saavuttaa ulkoapäin annettuja tavoitteita tai voittaa muita kilpailussa. En kaipaa menestystä, jonka saavuttamisen tavoitteleminen kaventaa elämää. Tittelit… mihin niitä tarvitaan?

Mitä se kunnianhimo lopulta onkaan? Vaikka väitän, etten ole kunnianhimoinen, parhaimmillani teen työtä hyvin intohimoisesti, motivoituneena ja innostuneena. Minulle on riittänyt tekemisen ilo ja oman työn vaikutusten näkeminen. Flow on äärettömän palkitseva tila! Olen päättäväinen, sisukas ja ajan asiaani päämäärätietoisesti eteenpäin. Nämä ovat kai kunnianhimoon liitettyjä piirteitä.

Pyrin viemään asiat loppuun asti, kehittämään itseäni ja olemaan samalla hyödyksi muillekin kuin itselleni. Parhaimmat kiksit saan sitä, kun saan lykättyä jotakuta toista vähän eteenpäin tai ujutettua ratkaisun avaimet toisten käteen! Saan voimaa siitä, kun voin innostaa muita onnistumaan. Minun ei tarvitse olla tähti, haluan auttaa muita loistamaan yhteisellä taivaallamme.

Olosuhteet – syy vai seuraus? Voi olla että kunnianhimo johtaisi toimintaani, mikäli lukioaikaiset haaveeni olisivat muuttuneet tavoitteiksi ja olisin päässyt ”rakentamaan uraa”. Olenhan pohjimmiltani perfektionisti ja suorittaja. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olen ollut töissäkin välillä olosuhteiden pakosta jopa alisuoriutuja.

Lapsena ja nuorena minua toisaalta lannistettiin, mutta toisaalta taiteelliset lahjani huomattiin laajalti. Nuoruuden paikkakunnalla vaikuttaneet opot olivat aika pihalla asioista, eivätkä he osanneet ohjata minua hatarien ammatillisten unelmieni suuntaan. Taide, se ei ole työtä!

Jätin pitkän matematiikan lukiossa kesken ja arkkitehtiopinnot oli opettajan ja opon mielestä sitten ”sillä taputeltu”. Opo nauroi, kun kerroin että haluaisin sekä kirjoittaa kirjoja että suunnitella kirjojen ja levyjen kansia. Halusin myös suunnitella mainosmateriaalia ja ennen kaikkea tuotteiden pakkauksia, mutta kukaan ei kuulemma elättänyt itseään moisella. Harrastus ei ole työ. Ehkä 80-90 -lukujen vaihteessa näin olikin.

Ammatinvalintapsykologit ovat olleet kanssani ihmeissään, sillä testien mukaan minulle sopivimmat ammatit ovat — Ta Daa — arkkitehti, koneinsinööri ja toimittaja, mutta haastattelun ja kouluarvosanojeni mukaan he luokittelivat minut toisin. Olen käynyt testeissä 18, 25 ja 30 vuotiaana ja aina sama ilmiö.

Kauppaopiston jälkeen jäin yhä miettimään suuntaani ja pian sen jälkeen ensimmäisen lapsen saatuani alkoi elämässä ikävien tapahtumien sarja, joka riepotteli seuraavat 20 vuotta opettaen lähinnä selviytymistaitoja. Ei siinä ollut jatko-opinnoille juuri saumaa ja työelämässä  tyydyin ”väliaikaisratkaisuihin”. Väliaikaisuus hieman venähti olosuhteiden pakosta, mutta sain siinä samalla aivan mahtavia kokemuksia työelämästä! Ja elämänkokemuksen myötä oivalsin, että elämä tapahtuu nyt riippumatta maineesta ja kunniasta ja se on valtavan arvokasta itsessään.

Kun ei tartu tilaisuuteen on luuseri? Olen jättänyt tarttumatta tarjottimella eteeni kannettuihin mahdollisuuksiin. Olen useita kertoja kirkkaasti nähnyt, milloin tilaisuus koittaa ja tähdet ovat puolellani, mutta en ole halunnut lähteä rynnimään muiden edelle. Kilpailuvietti puuttuu. Rohkeuden puutteeseen se ei ole aina jäänyt, en vain ole kokenut uraputkielämää riittävän kiinnostavaksi ja motivoivaksi.

En tarttunut minulle tarjottuun mahdollisuuteen jatkaa hyvin pyörivän ja valmiin keramiikkabisneksen toimintaa. En lähtenyt tekemään sisustussuunnitelmia tai korttisarjaa, vaikka tilaisuus olisi ollut tarjolla. En hyödyntänyt erään taiteilijan minulle tarjoamaa ilmaista taideopetusta. En lyöttäytynyt innovatiivisen yrittäjän muusaksi, vaikka kutsu kävi ja näin jo silloin, että se idea kantaa pitkälle. En lähtenyt rakentamaan orastavia ideoitani lifestyle-blogin suhteen, vaikka olisin voinut olla ensimmäisten joukossa ja vaistosin, että siitä voisi tulla kova juttu. Siitä tuli, mutta joidenkin muiden toteuttamana.

En oikeastaan kadu yhtäkään käyttämättä jättämääni tilaisuutta, mutta joskus mietin, mistä se on ollut eniten kiinni. Kunnianhimon puutteesta?

Mistä kunnianhimo rakentuu? Väittäisin äkkiseltään karkeasti, että:

  • päämäärästä, joka on riittävän kaukana
  • tahdosta saavuttaa se päämäärä
  • kyvystä valjastaa omat voimavarat päämääränsä saavuttamiseksi
  • määrätietoisesta omien voimavarojen ylittämisestä päämääränsä eteen
  • voitontahdosta
  • tarpeesta tehdä saavutus näkyväksi

Kannattaa hankkiutua kunnianhimoisten ihmisten vaikutuspiiriin! Minulla on ollut kunnia työskennellä useiden erittäin kunnianhimoisten ihmisten kanssa. Esimerkit auttavat näkemään kirkkaammin ja auttavat suuntaamaan omaa kulkua, sekä toivottavasti valjastamaan oman kunnianhimoni polttoaineeksi.

Olen ilolla ja jopa ylpeydellä vierestä seurannut uran rakentumista ja päämäärätietoista toimintaa sen edistämiseksi. Olen nähnyt myös kylmäverisiä kyynärpäätaktiikalla eteneviä norsuja lasikaupassa. Minusta on suorastaan mahtavaa nähdä, miten ihmiset pyrkivät eteenpäin ja lahjakkuudelle löytyy oma uomansa jossa eteenpäin menevä virta saa valtavan voiman suotuisissa olosuhteissa. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten toiset täysin sokaistuvat siitä, kun näkevät edessään avoimen väylän, joka kutsuu rynnimään eteenpäin vain omia päämääriä tavoitellen huomioimatta muiden tarpeita ja yhteistä päämäärää. Röyhkeys tekee kunnianhimosta tylyn.

Koskaan ei ole myöhäistä? Nyt mietin, joko olisi sopiva sauma lähteä opiskelemaan. Opiskelu aikuisiällä, töiden ja perhe-elämän ohella, vaatii kunnianhimoista asennetta. Edelleenkään ei ole mielessä täysin kirkasta tavoitetta, joten tässähän saattaa pian hurahtaa seuraavat 20 vuotta jatkona väliaikaisratkaisussa.

Miten ihmiset tietää, mitä he haluaisivat työkseen tehdä ja mitä opiskella? Ja ennen kaikkea mistä löytyy se kunnianhimo tavoitteen saavuttamiseksi?

Innostuksen empirismiä

frankfurt 184-1

Ryhdyin tutkimaan omaa innostustani palattuani töihin pitkältä sairaan lapsen hoitovapaalta.

Kynnys palata töihin oli aika korkealla, koska työn painopisteet olivat muuttuneet jo lähtiessäni ja olin kuullut organisaatiomuutoksen mukanaan tuomista muutoksista. Olin töissä puhelinasiakaspalvelussa, joka ei välttämättä ole niitä arvostetuimpia työtehtäviä. Lisäksi asiakaspalvelua ohjasivat tuohon aikaan sellaiset seikat ja tavoitteet, jotka olivat ristiriidassa sisäisten arvojeni kanssa.

Rakastan asiakaspalvelutyötä ja tykkään myös myynnistä. Hankalien asiakastilanteiden kääntäminen voitoksi on aina motivoinut minua. Niitähän työ puhelinaspassa pääosin tarjoaakin. Työhön puutunut ja sen raameihin tyytymätön minä oli intohimoisesti asioihin suhtautuvalle minulle vieras. Päätin lähestyä työtäni uudesta kulmasta ja katsoa löydänkö työssäni innostuksen. Tajusin, ettei esimies voi sitä minulle tarjota ja työn raamit eivät ole käsissäni.

Päätin tehdä itse työstäni maailman parhaan työn. Suljin silmäni yleiseltä asenteelta puhelinasiakaspalvelua kohtaan ja päätin keskittyä siihen faktaan, että se on yksi tärkeä kontaktipiste meidän yrityksessä. Olemmehan sentään tekemisissä meidän asiakkaidemme kanssa. Ilman asiakkaita meidän työllä ei ole merkitystä.

Asiakaskohtaamisessa päätin paneutua aina juuri sen asiakkaan asian hoitamiseen ja pyrin saamaan puhelun päättymään niin, että asiakas koki olevansa edes hieman sitoutuneempi meihin. Hyvä palaute asiakkailta ruokki innostusta lisää ja löysinkin pian työn imun. Moni kollega kyseli, että miten ihmeessä tein sen. En osannut tuolloin vielä selittää asiaa, mutta aloin tutkimaan sisäistä motivaatiota ja innostusta ja törmäsin mm. Frank Martelan kirjoituksiin.

Koska en ollut kuitenkaan huippumyyjä, koin kaikesta huolimatta jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Hyvät myyjät saivat kiitosta ja heidän työtään palkittiin näkyvästi. Heistä tuli mittareita ja vertailukohtia. En enää kuitenkaan halunnut hukata innostuksen tunnettani, vaan annoin sen johdattaa minua eteenpäin. Päätin hakeutua tehtäviin, joissa suoralla myynnillä on pienempi merkitys. Sisäinen asiakaspalvelu silloisessa myynnin tuessa toi mukanaan uudenlaista innostusta ja haastetta. Ja pian jo sainkin tehtäväkseni aloittaa B2B SoMe-aspan rakentamisen ja hoitamisen.

Nyt oltiin jo täsmälleen sisäisen kutsumuksen äärellä! Olen ollut aktiivinen sosiaalisessa mediassa niin pitkään, kun se on ollut olemassa. Lisäksi olen tutkinut ja tarkkaillut sen ilmiöitä. Asiakaskokemus on myös ollut aina sydäntäni lähellä, samoin markkinointiviestintä. Viestintä ja asiakaskommunikointi kirjallisessa muodossa ovat olleet minulle mieluisia asioita ja aika-ajoin mieluisa osa työtehtäviänikin. Nämä kaikki yhdistyivät nyt uudessa työssäni. Toisinaan jopa ajantaju katosi, eikä ylityötuntien kertyminen juuri rasittanut. Lähdin töistä ja tulin töihin onnellisena.

Työssäni kohtasivat siis kiinnostus ja osaaminen. Sain myös sekä toteuttaa itseäni, että ylittää itseni. Koin tekeväni merkityksellistä työtä, koska sain aidosti auttaa asiakkaita ja samalla tehdä yrityksemme arvoja näkyväksi. Työlläni ei ollut myöskään liian tiukkaan asetettuja rajoja, vaan sain rakentaa ne itse löyhästi määriteltyjen tavoitteiden ja ohjeistusten sisään.

Löysin elementit, jotka tekevät minun työstäni mielekästä ja minut työssäni onnelliseksi.

Kun tutustuin Martelan ja muiden Filosofian akatemialaisten, sekä Ryanin ja Decin kirjoituksiin totesin, että olin omakohtaisesti juuri todistanut itseohjautuvuusteorian ja innostuksen syntymisen taustatekijät todeksi.

***

Perehdyimme töissä pienellä porukalla työyhteisöinnostamiseen, sisäiseen motivaatioon ja innostukseen. Tämä teksti syntyi osana tuota projektiamme, mutta päätin julkaista tämän täällä, koska se istuu tänne kuin nenä päähän.

Jälkipuinti

024

Dingle Digitalist Social Business Forum on nyt takana ja oma osuus kollegani Villen kanssa suoritettu.

Julkinen puhuminen seminaarissa ei ole tälläiselle hitaasti ajatuksiaan muodostavalle ihmiselle välttämättä kaikista luontevin tilanne. Toisaalta se on eräs kehityskohteistani ja tavoitteeni, kuten kirjoitin viikko sitten. Minulla on vielä paljon asiaa ja missio, josta haluan viestiä myöhemmin tulevaisuudessa, mutta se on toinen juttu se.

Nyt tiedän, miten valmistautua seuraavaan kertaan paremmin. Olen tyytyväinen, että rohkenin mennä lavalle, mutta en ole tyytyväinen siihen, että niin paljon oleellista jäi sanomatta. En pyytele anteeksi sitä, että en ihan Kirsi Pihan tasolle puheessani yltänyt. Meissä on se ero, että minä en ole puheammattilainen. Aika paljon harjoitusta tarvitaan, jotta tulee vaikuttavaksi puhujaksi.

Iso kiitos kaikille teille, jotka tulitte kuuntelemaan nimeenomaan meidän puheenvuoroa. Kiitos myös tsempeistä, tuesta ja kommenteista niin ennen kuin jälkeenkin puheemme!

***

Sitten muutama sana itse puheenvuorosta.

Olin hieman huolissani etukäteen siitä, että seminaarin erittäin vaativalle asiantuntijajoukolle meidän sanomassamme ei ole mitään uutta. Ettemme kykene herättämään oivallusta tai innostusta. Pahimmissa kuvitelmissani törmäsin jälkikäteen Twitterissä lakonisiin kommentteihin siitä, että puhuimme itsestäänselvyyksiä eikä meillä ollut mitään uutta sanottavaa. Niitäkin tviittejä seminaarien yhteydessä olen joskus nähnyt. Ymmärrän kyllä, jos asiantuntijoille puheemme ei antanut mitään uutta.

Kysymyksiä ja vastaväitteitä tuntui herättävän ainakin se, että  aspan SoMe:ssa kannattaa esiintyä omilla nimillä ja kasvoilla.

On totta, että joskus asiakkaiden palaute ei ole kukkapuskia. Ehkä se on silloin myös ansaittua? Aina ei voi miellyttää kaikkia ja joskus asiakkaan vaatimuksetkin ovat kohtuuttomia. Silloin pitää seistä yrityksen arvojen takana ja jämäkästi osoittaa, miten asia on. Asiakkaita ei toki voi tai kannata kyykyttää, mutta ei yrityksissäkään tarvitse nöyristellä SoMe:lla uhkailun vuoksi. Jos asiat hoidetaan rehdisti ja sopimusten mukaisesti, yhteisymmärrys pitäisi löytyä.

Kun tekee parhaansa, hoitaa asiakkaiden caset loppuun asti, pahoittelee mahdollisia virheitä ja tulee vastaan asiakkaalle mahdollisesti aiheutuneissa vahingoissa, ei pitäisi olla mitään riskiä joutua kenenkään hyökkäyksen kohteeksi. Myönnän, että joskus SoMe:lla uhkailevan asiakkaan raivopäisen kiukuttelun aiheuttama ruuhka viesteissä ja siitä seuraava ylityöllistyminen pännii, mutta se ei uhkaa henkistä eikä fyysistä terveyttä. Vaikka seisoisi päällään, ei someriehujaa saa asettumaan. Aikalisä saattaa sen sijaan rauhoittaa tilanteen ja oman energian voi suunnata silloin vastaanottavaisemmalle asiakkaalle. Tämänkaltainen riehuminen on vähentynyt, kun julkaisimme omat kuvat ja nimet nettisivuillamme.

Riski joutua sekopäisen ihmisen uhriksi fyysisesti on tuolla toreilla ja julkisissa tiloissa varmasti suurempi kuin SoMe:ssa. Ymmärrän kyllä, että asia huolettaa. Jos puhutaan asiakkaiden arvostamisesta ja H2H kohtaamisesta, on käsittämätön ajatus, että aspan pitäisi samalla saada pukeutua naamareihin ”oman turvallisuutensa vuoksi”.

Pelko sisällöttömästä puheesta oli turha, sillä palautteen perusteella innostimme ja rohkaisimme ihmisiä esimerkillämme valtaamaan SoMea. Tavoitimme siis hyvin ensisijaisen kohderyhmämme. Vielä on paljon niitä, kenelle SoMe-aspa ja digitalisaatio on uutta ja ehkä vierastakin. Seminaarissa oli yllättävän monta ensikertalaista! Lisäksi tavoitteenamme oli, että puheestamme löytyy sisältöä ja lainattavia ajatuksia tviitteihin. Oli ilahduttavaa nähdä, että onnistuimme tässä.

Ehkä onnistuimme osaltamme myös riisumaan SoMe-aspasta turhaa mystiikkaa ja glooriaa.

Osa peloista ja epävarmuudesta lähteä viemään yritystä digitalisaation polulle ja aspaa SoMeen liittyy siihen, että asioista on tehty ja tehdään niin korkealentoista. Itse olen sitä mieltä, että jos haluaa saada viestin perille ja asiasta voi puhua yksinkertaisesti, siitä pitää puhua yksinkertaisesti. Koitappa pyytää joskus asiantuntijaa sanomaan suomeksi asia, josta hän luennoi vierailla termeillä! Jos hän ei siihen pysty, tuskin on itsekään sisäistänyt asiaa. Kuinka silloin voi viedä viestiä ja ymmärrystä eteenpäin? Minun ja Villen missio on kääntää digitalisaatiodiibadaabaa kansankielelle.

SoMe:ssa on kyse läsnäolosta ja sen voima on nimenomaan vuorovaikutteisuudessa. Monet tuntuvat miettivän ensin tekniikkaa, ohjelmia, automatisointia ja mittareita, sen sijaan että mietittäisiin, miten hyödyntää ihmisten osaamista ja vuorovaikutteisen ympäristön tuottamia mahdollisuuksia. Tähän liittyi myös meidän puheenvuoromme ydin.

Koostan vielä puheestamme blogikirjoituksen, olkaahan kuulolla!